Muistopäiviä

30.11.39 oli merkittävä päivä. Silloin oli mm. isäni syntymäpäivä, täytti 18 v. Tämä tarkoitti myös sitä, että sotimaan joutui melko pian lähtemään. Isäni sotiminen päättyi kuitenkin melko lyhyeen, kun pommi putosi säästäen hengen, mutta kuulo toisesta korvasta meni, kun korvat täyttyivät hiekasta. Sotimaan hänen ei enää tarvinnut mennä. Loppuajan hän oli venäläisten sotavankien vartijana. Vartijana hän oppi venäjää, mitä häpesin pikkutyttönä, kun oltiin kävelyllä, ja hän kaverinsa kanssa ”polotti venättä”, kuten meillä sanottiin. Nyt se kielitaito olisi hyväkin olemassa.

Ilman sodan tuomaa pakkomuuttoa Kannakselta, eivät äitini ja isäni olisi tavanneetkaan. Hämeenlinnan Karjala-seurassa tapasivat. äiti tanhusi ja isä oli näytelmäkerhossa. Ilman sotaa ei moni hämäläis-karjalainen avioliittokaan olisi syntynyt ja näin heimot sekoittuneet ja karjalaisuus sulautunut hämäläiseen elämänmenoon.

En olisi minäkään tässä aamukahvia juodessani kirjoittelemassa. Olisi jäänyt kuulematta monet edesmenneen äitini evakkomuistelut ja monet kertomukset elämästä Terijoen rannoilla. Isäni ei sodasta halunnut puhua, kokemus oli nuorelle miehelle liian raju.

6 kommenttia artikkeliin “Muistopäiviä”
  1. avatar Virpi Kukkonen sanoo:

    Huomenta Mirjalle!
    Kovaa aikaa se oli nuorille miehille, tokko he nykypäivänä tuohon pystyisivätkään!
    Katsoessani ympäristön nuorukaisia, mietin, voisiko noista olla Suomea sotatilassa puolustamaan…lapsiahan se vielä ovat.

    Teen työtä ikäihmisten parissa ja sota on jättänyt moneen hoitamaani henkilöön syvät arvet, niin miehiin kuin naisiinkin. Eipä se ketään silloin säästellyt.

    Mukaan mahtuu mukaviakin asioita, rakastumisia sotasairaalassa ja evakkotaipaleelta tulleita tuttuja. Ehkä sitä arvotettiinkin muita asioita silloin…

    Ja se karjaisten huumori, appiukkoni menetti sodassa toisen silmänsä, pää sirpaleita ”täynnä” totesi, että mitäpä sitä kahdella silmällä on katsomistakaan…

    t. Virpi

  2. avatar Mirja Piiroinen sanoo:

    Hei, Virpi!
    Niin… kyllä sota jälkensä jätti. Sodassa olleita ei kohta ole kuin muistoissa ja muistelmissa. ”Sotajuttujen”, kuten lapsemme mummonsa evakkojuttuja nimittivät, kuuleminen lapsena tulivat vielä 50-luvulla uniin. Sodan uudelleen syttymisen pelko oli äidin puheissa jatkuvasti ja ainakin minuun se pelko silloin tarttui. Onneksi kuitenkin rauha on säilynyt, vaikkakin 60-luvun lopussa pelko oli naapurista.

    Karjalainen peittää huolensa huumoriin, vaikeatkin asiat saa ulos huumorin keinoin – ei ”ahista, kun saa nauraa höröttää”!

  3. avatar Heikki Koskela sanoo:

    Tervehdys!
    50-luvulla oli paljon sotainvalideja töissä. Puuttui raajoja, tai naama oli vinksallaan. He olivat lapsesta vähän pelottavankin näköisiä ja kun kysyin äidiltäni, mitä heille oli sattunut, vastaus oli aina sama: ”Se meni sodassa.” Sodasta ei puhuttu. Jos jollain oli mennyt käsi rosman teriin, se selostettiin seikkaperäisesti, ikäänkuin opetukseksi.
    Oli lapselle hyvä asia, ettei sodasta puhuttu, niin ei ymmärtänyt pelätä politiikan kylmiä kausia. Lapsuus oli turvallinen.
    Heleitä päiviä t. Hessu K.

  4. avatar Mirja Piiroinen sanoo:

    Hei Hessu K.
    Pelot on pelätty, enää ei pelkää edes lopputiliä eikä lomautuksia. Ennen nuorempana pelkäsi äkkipikaista isää ja esimiestä! Oikeastaa ainoa pelko on, ettei osaa pitää suutaan kiinni, kun pitäisi pitää. – Sanaleikkiä, mutta tottakin !-

Paluuviitteet
Katso mitä muut sanovat...
  1. […] Muistopäiviä : Tuuloksen tuulia […]

  2. avatar propecia sanoo:

    […]   propecia propecia […]



Jätä kommentti

css.php