Vanhusten pillerit

En tiedä, kuinka tosissaan unipillereistä on oltu, mutta tosiasia on, että siinä vaiheessa, kun ollaan  laitoshoidon tarpeessa, on pillereitäkin melko varmaan syötävä. On jos jonkinlaista vaivaa ja sairautta. Laitokseenhan joutuu turvautumaan vasta viimeisenä mahdollisuutena.

Jollei pillereitä syötäisi eri vaivoihin, olisi loppu jo tullut luonnollisesti. Kauheaa oli katsella edesmenneen tätini pillerikoteloa. Neljä-viisi pilleriä kerralla ja monta kertaa päivässä, vähintään kahtatoista eri lääkettä. Ilman pillereitä olisi kuollut 70-vuotisjuhliensa jälkeen, kun sai vakavan sairauskohtauksen. Nyt pääsi pillereiden turvin 80-vuotisjuhlansakin viettämään ja vielä silloin kotona. Kun sitten joulun alla sai keuhkokuumeen, eikä pystynyt pillereitään nielemään, hoitajat ilmoittivat, ettei elä kauan, kun lääkeitäkään ei pysty nielemään. Näinhän kävi, kun päästiin Tampereelle ja mentiin huoneeseen, en enää saanut heräteltyä. Ihmettelin, kun en saanut hereille. Totesin vain, että otsa ei enää kuuma ole, oli lämmin. Sitten tajusin, ettei hengitä. Oli hetkeä aikaisemmin kuollut.

Tätini tosin toivoi, että olisi saanut kotona olla loppuun saakka. Monta kertaa hänkin mietti huonossa kunnossa ollessaan samaa kuin Utrio. Tätini oli myös kirjailija.

4 kommenttia artikkeliin “Vanhusten pillerit”
  1. avatar maarit kangas sanoo:

    Heips!
    Hyvä kirjoitus!
    Kuinkahan moni vanheneva ihminen haluaisi ottaa kotonaan pari pilleriä, kun tuntuu, että haluaisi kuolla ns. terveenä, eikä jäädä ”paketiksi” hoitolaitokseen??Voi olla aika monta, mukaan lukien minä.
    Miksi kuolemasta on tullut tabu?
    Hoitajana sivusta seuranneena, tuntuu tosi pahalta omaisten vaatimukset vanhuksensa puolesta uusiin tutkimuksiin ja aggressiivisiin hoitoihin, joilla vain lisätään kipua ja pitkitetään elämää;miettimättä vanhuksen omaa tahtoa??Huono omatunto tai pelko omasta kuolemasta??

  2. avatar Riitta Nyqvist sanoo:

    Terve Maarit!
    Luultavasti mainitsemasi molemmat syyt.
    Olen sopinut tyttäreni kanssa ettei elämääni mahdollisessa ”paketissa” saa minkäänlaisilla tempuilla pitkittää.
    Tärkein pointti koko hommassa on taata inhimillinen loppumatka.
    Oma äitini ei suostunut sydänleikkaukseen.
    Hänen mielestää se oli yhteiskunnan varojen haaskausta harsoisen sydämen, ehkä muutaman kuukauden elvytykseen.
    T. Riitta

  3. avatar Leena Pursiainen sanoo:

    Hei Mirja,
    asiaa puhut (eikun kirjoitat). Meissä esivanhuksissakin on paljon sellaisia, jotka joutuvat pillereitä nielemään, jotta jaksamme käydä töissä ja jotta moottori jaksaa tykyttää. Omilla vanhemmillani on ollut jo vuosia hoitotahto, ja kun äitini sai aivoinfarktin, hänen tahtoaan noudatettiin ja hän sai erittäin kauniin ja hyvän hoidon viimeisinä elinpäivänään PÄKSissä. Isä toivoo hartaasti saavansa lähteä rauhassa omassa sängyssään. Samaa toivon omallekin kohdalleni.
    Olen ollut aikoinani vuosia hoitamassa vanhuksia laitoksessa. Silloin oli vielä aikaa lukea heille, jututtaa ja kysellä nuoruusmuistoista ja istua kuolevan vierellä vaikka laulamassa hiljaa. Nyt vanhustenhoito on tehtailua, eikä siinä paljon henkiökunnankaan tunteita kunnioiteta.
    Lapsilleni olen kirjoittanut tarkat ohjeet, miten toivon meneteltävän, jos en pysty itse asioitani hoitamaan. Olisi mukava ajatella, että tästä elämästä jäisi viimeiseksi tunteeksi sellainen olo, että kaik on tehty, nyt on hyvä lähteä.

  4. avatar Mirja Piiroinen sanoo:

    Hei, Leena!
    Kiitos! Näin varmaan jokainen meistä haluaisi maailmasta lähteä. Vanhainkodista minulla on kertomasi mukaisia kokemuksia. Silloin vanhukset olivat hyvkuntoisia vanhainkodeissa. Sairasosastoilla olivat huonokuntoiset. Vanhukset lukivat vielä itse, juttelivat mielellään. Vanhainkodit olivat mukavia paikkoja. Aika on tehnyt tehtävänsä, maailma muuttunut. Vanhusten määrä on kasvanut eliniän pidennyttyä ja meistä suurista ikäluokista kasvaa vielä enemmän. Toivottavasti pysymme terveinä ja hyväkuntoisina, ettei tarvita laitoshoitoa. Täytyisi vaan muistaa pitää itsestään hyvää huolta.

Jätä kommentti

css.php