Viimeinen toivomus

Elämä on ihmeellistä. Aina sattuu ja tapahtuu. Tuntuu joskus, että kohdalleni on kerääntynyt hyvin erikoisia tapahtumia, joskin osassa olen ollut itse aiheuttaja. Tämä äitienpäivä oli minulle ensimmäinen, kun ei enää äitiä ollut, eikä äidin siskoa, jota käytiin myös äitienpäivänä tervehtimässä Tampereella ja onnittelemassa Flooranpäivänä olleen syntymäpäivän johdosta. Minulla oli ikäänkuin kaksi äitiä, toinen huolsi ja hoivasi, toinen avasi minulle taiteen ja kulttuurin maailman.

Äitini uurnan peitin Vuorentaan hautausmaahan marraskuun alussa. Tätini viimeinen toivomus olikin mutkikkaampi täyttää. Hän testamentissaan esitti viimeisenä toivomuksenaan, että hänen tuhkansa tulee sirotella Imatrankoskeen. Näinhän sitten tapahtuikin. Fortumin kirjallisella luvalla tuhkat on nyt Vuoksessa. Outoa oli tämä tehdä. Kalevankankaan kappelissa oli uurna odotellut tammikuun tuhkauksesta asti. Odotti, että saan järjestettyä asiat niin, että voidaan lähteä uurnaa viemään. Ajankohdasta päättäminen kesti, kun tuli väliin appeni hautajaiset. Sitten tuli mieleeni, että äitienpäivän aika olisi hyvä ajankohta lähestyvän syntymäpäivän vuoksi. Sovin päivän tätini ystävättärien kanssa. He olivat luottohenkilöt, jotka olivat tädilleni luvanneet, että viimeinen tahto toteutuu.

Lähdin keskiviikkona hakemaan uurnaa Tampereelta. Onneksi pikavuoropysäkki on lähellä ja siten oli helppoa päästä bussilla perille. Kalevanaankaan pysäkillä jäin pois ja jatkoin matkaani kappelille. Kiersin kappelia ympäri ja etsin paikkaa, mistä uurnan saisi hakea. Oli aikaa melkein tunti sopimaani luovutusaikaan. Kävelin ja katselin suuren hautausmaan vanhoja sukuhautoja. Tieni kulki muistolehtoon ja ajattelin, miksi tätini ei voinut toivomuksenaan esittää tähän hautausmaahan tuhkiaan laitettavan. Mutta ei, hän nimenomaan mainitsi, että koska ei omistanut maata eläessään, niin ei halunnut omistaa kuoltuaankaan. Joten se siitä. Marhailtuani ja kulutettuani aikaa vihdoin päätin koettaa, jos kuitenkin kappelin ovi olisi auki ja pääsisin sisälle. Olihan se auki. Pääsin sisälle. Vahtimestari tuli paikalle ja totesi, että olisin heti voinut tulla. Annoin valmiiksi täyttämäni uurnan luovutuspaperit vahtimestarille, joka sitten otti kopiot minulla olevasta Fortumin lupapaperista liitteeksi. Otin pari kuvaa muistoksi kauniiden kukka-asetelmien keskellä odottavasta uurnasta.

Tähän asti oli ihan ok, mutta tuntui tosi oudolta pakata uurnapaketti kassiin ja lähteä jatkamaan uurna kassissa matkaa. Oli puolitoista tuntia odotettava bussia, millä pääsin takaisin. En jäänyt odottelemaan hautausmaalle, vaan lähdin kävelemään kohti linja-autoasemaa. Voisi ajatella, että tein viimeisen matkan tätini kanssa Tampereella, missä niin usein ennen kävin hänen luonaan. Lukuisat teatteriviikonloput nuorempana antoivat minulle erinomaisen tuntemuksen Tampereen teatterimaailmaan. Neljästä kuuteen teatteriesitystä viikonlopun aikana syksyisin ja keväisin käytiin katsomassa. Oli se mahtavaa. Tämä kaikki kävi mielessäni kävellessäni tädin tuhkauurna kassissa. Yliopiston kohdalla muistin, kuinka kävimme katsomassa yliopistolla Kiven ”Kihlausta”, joka oli opiskelijoiden esitys. Siitä on aikaa. Eino Salmelainen oli tätini tuttava ja istui kanssamme katsomossa. Sain tutustua tähän suuruuteen silloin. Muistot kulkevat kävellessäni. Kierros Koskikeskuksessa ja evästä ruokakaupasta. Kaupassa oudoksutti kulkea täti ostoskärryissä. Kassalla ajattelin, että mitä jos käskevät näyttää kassini sisällön. Kyllä hirvitti. Ei, hyvin meni. Sitten kohti linja-autoasemaa. Bussi tuli aikanaan ja niin nousin kantamukseni kanssa autoon. Istahdin etupenkille, että on helpompi poistua. Bussipysäkiltä sitten matka jatkui työpaikan kautta kotiin. Olohuoneessamme uurna odotteli lauantaita, jolloin sitten matkamme kohti Imatraa oli alkava.

Lauantaiaamuna piti ajoissa herätä ja lähteä matkaan, että ehtisimme sovitusti Imatralle. Kuinka ollakaan yhtäkkiä muistin, että olin unohtanut tilata pääkirjastolta cd:n, missä olisi haitarilla soitettuna ”Elämää juoksuhaudoissa”, mikä oli myös tätini toivomus. Pikaisesti etsin netistä, löytyisikö cd:ta Lammin kirjastosta. Löytyi kokoelmista, muttei hyllystä. Lähtömme myöhästyi. Perille Imatralle tulimme vartin myöhässä. Olivat jo meitä odottelemassa Imatran Valtionhotellin edessä. Ystävättäret olivat poikiensa kanssa jo katsoneet sopivan paikan uurnan laskemiseen Imatrankoskeen, mutta minun oli ikäväkseni todettava, että heidän valitsemansa paikka oli laskupaikkana kielletty. Lupa oli yläjuoksulle. Niin lähdimme luvalliseen paikkaan. Ulkomuseon vieressä oli laituri, mihin me kokoonnuimme. Olin päättänyt lukea (en ehtinyt harjoitella lausumista) aluksi Oiva Paloheimon runon, mikä mielestäni oli jotenkin tilaisuuteen sopiva. Paloheimo oli ollut tätini hyvin läheinen ystävä aikoinaan. ”Lähtevien laivojen satama” sai minut liikuttumaan uskomattomalla tavalla. Ehkä runo oli ollut tädillenikin läheinen. Ei onneksi kaivattu cd:tä, mukana oli haitaristi, jonka säestyksellä lauloimme ”Elämää juoksuhaudoissa”. Tämän jälkeen avasin uurnan ja laskin tuhkat vähitellen Vuokseen. Ripottelin valkovuokot seuraamaan tuhkan vanaa.

Tätini viimeinen tahto toteutui. Hänen tuhkansa kulkeutuisivat Imatrankoskea myöten maailman merille. Kuten hän itse totesi eläessään, että koska hän merkittävän osan elämästään neljä- ja viisikymmentäluvuilla kiersi maailmaa, pääsi hänen tuhkansa näin maailmaa kiertämään.

Tämä oli minun äitienpäiväni muisto tältä vuodelta. Kirjoitan tämän blogiin siksi ja julkaisen, että tätä kautta saan kerrottua tätini laajalle ystäväpiirille hänen viimeisestä matkastaan ja toivomuksensa toteutumisesta.

8 kommenttia artikkeliin “Viimeinen toivomus”
  1. avatar Pirkkoliisa Tikka sanoo:

    Kiitos että julkaisit kertomuksesi Imatralta! Me jotka emme sinne päässeet, saimme näin olla mukana sinun ansiostasi. Tätisi oli ystävätär ja äitihahmo meille ikäisillesi ja seuraavillekin sukupolvelle. Hänen oman tiensä ja tuntonsa selkeys ja siitä kiinni pitäminen, valtaisa lämpö ja ihmisen syvällinen ymmärtäminen sekä hänen poikkeuksellisen suuri huumorintajunsa, joka vain parani niukkaakin niukemman toimeentulon aikoina, välittyy myös tästä sinun kirjoituksestasi. Kirsti – vielä tuhkanakin ruokakaupan kassissa – sellainen hän juuri oli!

  2. avatar Jussi Niilekselä sanoo:

    Kiitos Mirja kertomuksesta. Luulen, että Kirsti hihitteli siellä kassissa ja mietti, saisiko tästä näytelmää.
    Olen kuun vaihteessa menossa Kaijan kanssa Pulkkilaan viemään oman tätini tuhkia mummon ja vaarin viereen. Mustavalkoista vanhaa ostoskassia mekin aiomme käyttää. Se on ollut monessa mukana. Hyvää kesää sinne Tuulokseen. Yritimme etsiä sinua Hämeenlinnan vappujuhlista, mutta eipä
    silmä sattunut.

  3. avatar Erkki Strömberg sanoo:

    Etten itse jättäisi kohtuuttomia pyyntöjä jälkeeni selvittelin mihin joudun haudattavaksi tän systeemin mukaan. Kun en kuulu mihinkään seurakuntaan eikä koko perheenikään niin vierastan noita kirkkomaita vaikka niistä hauta tahi uurnapaikka myydäänkin kaikille. Kun lyödään se vapaamatkustajan leima kun ei ole kirkollisveroa maksanut. Lammin seurakunnan alueelta ainakin joutuu Levon hautausmaalle joka on lähin niinsanottu tunnustukseton (siunaamaton) hautausmaa. Se sijaitsee Lahdesta Nastolan suuntaan. Jotta kauaksi saapi leski tai lapsoset kukkansa haudalle tuoda.
    Lieneekö tuo kuntaliitos eli uutistuva Hämeenlinna miten hoitanut nyt tän homman. ”Kaikenkertova kaupungin nettisivusto” ei mitään kerro hakusanalla hautapaikka!
    Olen sitten ajatellut jotta saavat mun haudata tohon pihakoivun juurelle tuhkattuna. Siihen kun on jo meittin kukko jo kuopattu ja aikoinaan tän talon vävyn koira! Pääsen vertaiseen seuraan!

  4. avatar Mirja Piiroinen sanoo:

    Kiitos Pirkkoliisalle, Jussille ja Strömbergille kommenteista. Tässä alkaa jo toipua matkasta. Toivotan hyvää matkaa Jussille ja Kaijalle Pulkkilaan. Toivottavasti en kenenkään tunteita ole kirjoituksellani loukannut. Kirsti ei olisi pahastunut, päinvastoin. Olen saanut lukuisia viestejä, etten poistaisi julkisesta blogistani kertomusta, joten olen poistamatta.
    Strömbergille en osaa muuta kertoa, kuin sen, että ehkä kannattaa hakea lupa tuhkillesi pihamaalle kukon ja vävyn koiran seuraksi, jos haluaa varmistaa, ettei pihamaata ja torpaa myydä tai saada myytyä viiteentoista vuoteen. (Tämä ei ole faktaa.) Kukon ja vävyn koiran haudalla ei liene tätä rasitetta myymiselle ole.

  5. avatar Erkki Strömberg sanoo:

    En minäkään tiedä mitä rasitteita tulee kun hautaa ns omille maille. Ainakin jos ei varsinaista hautaa muistokivineen yms tee tuntuisi jotta se ei liiemmin häiritse uusia omistajia ja jos varsinkin asiasta ei kerro.
    Toi vävy on aikaismpien omistajien joten se ei mun sukuuni liity.
    Onhan se kunniakas paikka päästä kunnallisneuvoksen vävyn koiran seuraan!

  6. avatar Erkki Strömberg sanoo:

    Korjailen ihan omia virheitä; jotta tää neuvos olikin talousneuvos mutta koira oli vävyn ja sekin varmaan sekarotuinen…

  7. avatar Mirja Piiroinen sanoo:

    Ei kai rodulla ole merkitystá, sanotaanhan, ettei koiraan ole karvoihin katsomista! Tietysti sillá on váliá, onko talous- vai kunnallisneuvos, jos toinen titteli tulee rahasta ja toinen vallasta. Rahalla on kuitenkin valtaa, joten voihan arvonimen saada rahalla kummankin. Maksaahan se arvonimi kuitenkin rahaa, talousneuvos maksaa n. 6000 eur ja kunnallisneuvos yli 8000 eur, joten onhan sillá rahallistakin merkitystá, vaikkei koiraan olekaan karvoihin katsomista!

  8. avatar Erkki Strömberg sanoo:

    Se juttu olikin oikeasti niin jotta koira oli talousneuvoksen mutta vävy ampus ja hautas sen. Mut ei siinä mitään rikollista ole kun neuvos oli pyytäny sen lopettamista kun se koira oli vanha ja vaivanen.
    Jotta silleen, se hautapaikan arvohan vaan nousee kun ihan talousneuvoksen koiran seuraan pääsee!

Jätä kommentti

css.php